Ranskalaisen Leo Carax’n Holy Motors-elokuvan epilogi on jäänyt pysyvästi mieleeni; Mies, joka on Carax itse, herää yöllä makuuhuoneessaan kummallisiin ääniin. Hän nousee ylös ja lähtee selvittämään mistä äänet tulevat. Seinätapetin takaa Carax löytää oven, joka johtaa elokuvateatteriin. Valkokankaalla pyörii elokuva, jossa räiskitään aseilla. Ohjaajan koira kävelee korvat luimussa katsomon keskikäytävää ruoantähteitä etsien.

Ensin yleisöstä näkyvät vain jalat, mutta kamera-ajon päättyessä katsojaa kohtaa kummallinen näky. Yleisö istuu penkeissään paikoilleen jähmettyneinä, täysin elottomina. Kuvan ainoa liike syntyy valkokankaalta loimottavasta valosta.

Carax seisoo parvella pyjamassaan kuin vuosien unesta herännyt koomapotilas. Taiteilijan näkökulmasta hän tavallaan olikin. Holy Motorsia aloittaessaan ei ollut tehnyt yhtään elokuvaa kolmeentoista vuoteen. Epilogin tarkoituksena onkin sanoa; Olen vielä elossa, mutta… oletteko te?

 

Holy Motors on huikea mestariteos, joka ivaa suhdettamme viihteeseen ja sosiaaliseen mediaan. Päähenkilö on miesnäyttelijä, joka kulkee limusiinilla paikasta toiseen erilaisia rooleja esittäen. Autossa hän vain syö ja vaihtaa rooliasua. Iltaisin hänet viedään aina eri taloon, eri perheen luo ja aamulla kaikki alkaa taas alusta.

Elokuvan joka sekunti loistaa, eikä se hukkaa sanomaansa hetkeksikään; Loputtomien mahdollisuuksien maailmassa elää itsensä kadottanut ihminen. Yksinäisyytemmekin on vain täytettä ja kauppatavaraa virtuaalimaailman isoille kihoille.

Carax sanoi Holy Motorsin ilmestymisen aikaan tehdyssä haastattelussa, ettei hän luultavasti saa koskaan enää tehdä elokuvaa. Hän saattaa olla oikeassa.

 

Voin kuvitella mielessäni Carax’n ja jonkun tuottajan lounaskeskustelun.

Tuottaja: Kiva nähdä sua Leo. Siitä onkin jo aikaa. Mitä sä taas teitkään viimeksi?

Carax: Tein Holy Motors nimisen…

Tuottaja: Niijustniijustniijustniijust. Se ei tainnu olla mikään blockbusteri ellen mä nyt muista väärin.

Carax: No ei se nyt mikään blockbusteri, mutta sai se hienoja arvioita ja…

Tuottaja: Niijustniijustniijust. No mitä sä nyt oot tekemässä, mitä työn alla?

Carax: No, kirjoitan käsikirjoitusta vanhasta miehestä ja koirasta, yksinäisyydestä.

Tuottaja: Ai. Aha. Mut toi kyl kuulostaa vähän ”daeddeelliselta”. Mikä se kohderyhmä sit olis?

Carax: Vanhukset ja koirat. Kirjoitan siitä mistä mulla on tarve ja halu kirjoittaa.

Tuottaja: LeoLeoLeoLeoLeoLeoLeo. Entäs yleisö? Sä et puhu mitään sun yleisöstä.

Carax: Yleisöstä?

Tuottaja: Et mitä sun yleisö haluaa katsoa! Siis yleisö on se joka päättää, yleisö on jumala! Kato nyt Leo, jumalauta, tää vesikannu tässä on taiteilija ja tää vesilasi on yleisö. Miten sä näet et nää niinku kohtaa?

Carax tarttuu kannuun ja kaataa lasin täyteen vettä.

Carax: Näin.

Tuottaja:Sä vaan siis kaadat niille vettä, tosta noin vaan!!

Carax: Mun kannussa on vettä. Mitä muuta mä voin kaataa?

Tuottaja: No kato, mä voin tutustuttaa sut muutamaan hittinikkari pipopäähän. Teette yhdessä seuraavan leffan. Sit teil olis vettä, mehukattia, smurffilimua ja tietenkin jaffaa jos yleisöllä tulee paha olo. Sä saisit vähän perspektiiviä tohon yksin nyhräämiseen ja jengin ei tarttis juoda pelkkää vettä, ymmärrätsä?

Carax: En.

He päättävät aterian hiljaisuudessa, sitten hyvästelevät. Palatessaan autolleen Carax ottaa tuulilasin päältä parkkisakon ja pistää sen taskuunsa.

Kirjoittaja on taiteilija.